NO SHAME

Taistelulauluja syyllisille

Rankempi, vakavampi, synkempi ja hyvällä tavalla aikuisempi No Shame on löytänyt sisäisen vihollisensa.

- No niin, nyt alkaa tunnelma kohota, laulaja-kitaristi Sampsa Sarparanta ilahtuu. Olen juuri päässyt kertomasta hänelle, että mikäli punk rock -yhtye No Shamen uusi albumi White of Hope Turning Black olisi ilmestynyt vuoden 2006 puolella, se olisi tässä Suen numerossa ainakin kolmen toimittajan vuoden levyt -listalla. Sitä useampi journalisti levyä ei ole vielä kuullutkaan.
- Mulla on tästä levystä aivan ihmeelliset fiilikset. En yhtään tiedä, onko se helvetin hyvä vai aivan masentavan paska.


Siitä Sarparanta on varma, että White of Hope Turning Black on marinoitu saavillisessa puhdasta sydänverta. Levyn biisejä tehtiin vuosi. Niiden levyttämiseen kului kolme viikkoa studioaikaa, mutta vuosi tavallista aikaa, koska vastoinkäymiset seurasivat toisiaan kuin dominopalikat.

- Viime keväänä mä olin viikkokausia kipeänä ja menetin ääneni. Se oli todella paskamaista, varsinkin kun ei tiennyt mistä sairastelu johtui. Kun ei pystynyt laulamaan, aikataulut kusivat. Sitten kun viimein pystyi laulamaan, ei enää ehtinyt mennä studioon, kun piti lähteä kiertueelle. Rundilla meni ääni uudestaan, ja taas piti pistää aikataulut uusiksi. Kun sitten viimein päästiin studioon, biisejä miksattiin ja väännettiin ja käännettiin yhä uudelleen. Mietittiin, pitäisikö olla ulkopuolinen tuottaja vai ei. Mä olin muutenkin masentunut, ja tuo kaikki vain pahensi sitä.

- Mä olen aina ollut peruspositiivinen ihminen ja kelannut, että ei mulle mitään masennusta koskaan tule. Viimeiset pari kolme talvea ovat osoittaneet, että näköjään se voi iskeä keneen tahansa. Sitä vain oli down. Syksyn ja talven pimeys kävi välillä pahasti päälle. Tuli myös kelattua kaikenlaisia maailman tilanteeseen, omaan elämäntilanteeseen ja vanhenemiseen liittyviä asioita. Olisiko ollut sellainen kolmenkympin kriisi.

Onneksi masennukseen on hyviä lääkkeitä.
- Joo. Kuten esimerkiksi rokki. Mä toivon, että nuo kokemukset ja asiat kuuluvat meidän uudella levyllä hyvällä tavalla. Taiteen avulla voi kääntää ikävät asiat positiivisiksi ja tappion voitoksi.

MUUTOSTEN KOURISSA

No Shame perustettiin Salossa vuonna 1996. Vuosien myötä se on kehittynyt yhdeksi maan parhaista live-akteista: allekirjoittaneen kaikkien aikojen keikat -listalta löytyy parikin endorfiinipitoista No Shame -vetoa. Ennen tammikuussa ilmestyvää White of Hope Turning Blackiä bändi on tehnyt albumit Greed Is God (1999), Schpunk (2000) ja Rebound for Glory (2002).

No Shame pysyi pitkään samassa kokoonpanossa (Sampsa Sarparanta - kitara, laulu, Pekka Virtanen - basso, laulu, Esa Salokoski - kitara, laulu ja Teemu Horto - rummut), kunnes kitaristi ja perustajajäsen Salokoski erosi yhtyeestä vuonna 2005.

- Aluksi se tuntui hirveän isolta muutokselta, Sampsa sanoo. - Tuntui jopa siltä, että onkohan tämä nyt tässä. Salokoski kuitenkin oli bändissä alusta saakka ja tärkeä hahmo teknisessäkin mielessä. Sehän oli se herra, joka aina korjasi meidän kitarat ja äänitti levyt ja pisti kuosiin meikäläisen huithapelilaulut.

Uusi kitaransoittaja kuitenkin löytyi ja vieläpä ihan nenän edestä - niin läheltä, ettei tuota treenikämpällä ja baaripöydän vastapuolella istuskellutta heppua tullut ensin edes ajatelleeksi. No Shame kiinnitti bändiin Tiasen ja jatkoi treenaamista samassa salolaisessa kellarissa, jossa on harjoitellut päivästä numero yksi saakka.

- Heti ensimmäisissä treeneissä Tiasen kanssa tuli sellainen olo, että tässähän on mies paikallaan. Tiane on vanha No Shame -fani ja osasi meidän vanhat biisit paremmin kuin me. Ja näin bändi on edelleen sataprosenttisen salolainen. Hyvässä ja pahassa.

Kun Esa Salokoski soitti viimeisen keikkansa No Shamen riveissä Turussa Indie-iltamissa kesällä 2005, jäähyväistunnelma ei ollut surullinen. No Shame oli jo täydessä treenivauhdissa uuden kitaristin kanssa. Bändi oli täynnä uutta intoa ja uusia biisejä syntyi. Soitto oli erilaista, mutta vain vivahteen verran.

- Tiane on tekninen soittaja, Van Halen -miehiä. Salokoski taas oli enemmän rockabilly-osastoa. Ehkä kitaransoitto on nyt entistä tarkempaa. Mä luulen, että tuollaiset muutokset tulee näkyvämmäksi tulevilla levyillä, sitten kun me tehdään biisejä alusta saakka tällä kokoonpanolla. White of Hope Turning Blackin biiseistä puolet on tehty Salokosken kanssa, puolet nykyisellä kokoonpanolla.

White of Hope Turning Black äänitettiin Suomenlinnassa. Tuotantovastuun jakoivat Sampsa ja Pekka. Kun edellä setvityt aikataulusotkut ajoivat luottoäänittäjä Mikko Poikolaisen muiden projektien pariin, kaksikko jopa äänitti itse.

- Pekka teki todella ison duunin tämän levyn kanssa. Hän natsitti studiossa ja pisti mut skarppaamaan laulamista. Siinä mielessä Pekka on ottanut Salokosken roolin meidän bändissä.

UUTEEN ULOTTUVUUTEEN

Sampsa Sarparanta on muuttanut Helsingistä maaseudulle. Kaupungissakin viihtyi, mutta kun perheeseen tuli pieni tytär, kerrostaloasunto alkoi tuntua ahtaalta. Nyt Sarparanta perheineen asuu omakotitalossa metsän reunassa. Työhuoneelleen maalaamaan ja haastateltavaksi saapunut mies kertoo, että pimeys käy vieläkin toisinaan kimppuun, mutta muuten paikka on oikein nätti.

Elämä saattaa muuttua, jos ei itse väkisin pidä sitä vanhoilla raiteilla. No Shamen tapauksessa se on korvin kuultavissa.

Sampsa palaa yhä uudelleen No Shamen viimevuotiseen Face the Truth -EP:hen. Se on bändille tärkeä levy, merkitykseltään paljon suurempi kuin mitaltaan. Tuo neljän biisin EP nimittäin oli ensimmäinen todiste uudenlaisen No Shamen olemassaolosta. Sillä soittaa rankempi, vakavampi, synkempi, hyvällä tavalla aikuisempi yhtye.

Aikaisemmilla albumeilla No Shamen musiikissa tuntui olevan kaksi erillistä puolta: Sampsan rokkaavat, pop-melodiset ja tarttuvat katupunk-kappaleet ja Pekan hardcoremmat, kraiveliin tarttuvat ravistukset. Face the Truthilla ja White of Hope Turning Blackillä ne eivät enää ole eri ulottuvuuksia.

- Ne ovat yhdistyneet hyvällä tavalla. Nykyään me tehdään biisejä yhdessä Pekan kanssa. Meillä ei ole koskaan ollut erimielisyyksiä tyylistä. Pikemminkin se on mennyt siihen, että mä haluaisin tehdä hardcorempaa musaa ja Pekka melodisempia biisejä. Mä kuitenkin olen Bon Jovin kasvatti enkä osaa tehdä hardcorea, vaan päädyn aina tekemään niitä hittikertsejä. Pekka taas on kuunnellut Raised Fist -osastoa ja hallitsee hc-hommat paljon mua paremmin.

Bon Jovi on hyvä kasvattaja. Siinä missä monen punk-bändin biisejä ei pidä pinnalla mikään muu kuin uhma, No Shamen biisit ovat aina olleet musikaalisia, hyvin kirjoitettuja kappaleita, joissa on perinteisessä mielessä toimiva rakenne ja melodia. Se toimii myös punk rockissa.

- No Shamen valtti on aina ollut biisit. Mä teen biisejä akustisella kitaralla ja jopa pianolla. Yritän tehdä niistä siinä mielessä "hyviä biisejä", että niissä olisi melodiaa ja järkevät sanoitukset. Sä kirjoitit joskus, että No Shamen biisit voisi yhtä hyvin sovittaa popiksi. Mun biisithän ovatkin nimenomaan pop-biisejä, jotka on runtattu punk-muotoon.

- Rebound for Gloryn jälkeen me ollaan heitetty pois yli levyllinen biisejä. Kahdeksantoista kappaletta jäi matkan varrella jonnekin. Äskettäin kun siivoilin hyllyjä, löysin kuudentoista biisin demon. Siellä oli hyviäkin biisejä, mutta ne kuulostivat... vanhalta No Shamelta. Joltain, joka on jo tehty. Me ollaan kasvettu, koettu elämää ja tultu vanhemmiksi. Sen pitää kuulua myös musiikissa.

KAIKKI OVAT SYYLLISIÄ

White of Hope Turning Blackin tekstit käsittelevät tuttuun tapaan maailmanpolitiikkaa ja henkilökohtaista politiikkaa. No Shame puhuu edelleen rakkauden, humaanisuuden, luonnon ja solidaaristen arvojen puolesta. Teemat ovat siis ennallaan, mutta Sampsa Sarparanta sanoo, että sanoitusten kirjoittaminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. Rima nousee jatkuvasti, ja White of Hope Turning Blackin tekstien kanssa saikin painia pidempään kuin koskaan ennen.

- En halunnut jättää itselleni mitään mahdollisuutta puhua diibadaabaa, joten kirjoitin kaiken ensin suomeksi. Englannin kielellä on niin helppoa heitellä peräkkäin siistejä lauseita, ja meitsihän on varsinainen sloganien mestari. Enää mä en halunnut sanoitusten jäävän iskulauseiden tasolle.

Miltä No Shame kuulosti suomenkielisenä?

- Välillä aika härskiltä. Jari Sillanpää olisi hyvin voinut laulaa joitain niistä. Loppujen lopuksi sanoituksista tuli suomeksi tosi vahvoja, mikä on luonnollista, koska suomi on mulle äidinkieli. Oli jopa hankalaa kääntää ne englanniksi niin, että sisältö pysyi yhtä vahvana. Se, että tekstit kiersivät suomen kielen kautta, toi niihin lisää potkua. Tuli varmuus siitä, että nyt mä puhun asiaa ja vieläpä samasta asiasta koko biisin ajan.

Itse olen pitänyt No Shamen kantaaottavista ja toivorikkaista sanoituksista. Niitä olisi helppoa moittia naiivista kirkasotsaisuudesta, ellei laillani pitäisi noita molempia huomattavasti hienompina piirteinä kantaaottavassa lyriikassa kuin kyynisyyttä tai nihilistisyyttä, jotka eivät kuitenkaan johda mihinkään. Uusi No Shame kuitenkin eroaa vanhasta siinä, että bändi on enemmän hyvien asioiden puolella kuin pahoja asioita vastaan.

- Kolmella ekalla levyllä oli mustavalkoisempi meininki, Sampsa kiteyttää. - Se oli sitä, että "minä olen hyvä, nuo ovat pahoja. Meidän pitää taistella pahoja ihmisiä ja asioita vastaan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka." Sehän pitää edelleenkin paikkansa, mutta nyt meidän teksteissä on enemmän sellaista näkökulmaa, että me kaikki ollaan syyllisiä. Meissä kaikissa on vikaa ja parannettavaa.

- Paha ei ole vain ulkopuolella, vaan myös meidän kaikkien sisällä. Myös sitä sisäistä pahaa vastaan pitää taistella. Sehän tietenkin tekee asioista paljon vittumaisempia ja vaikeampia, mutta sellaista elämä valitettavasti on. Mutta se ei poista taistelun tarvetta. Ei ollenkaan.

KYMMENEN HÄPEÄMÄTÖNTÄ VUOTTA

No Shame täyttää tässä kuussa kymmenen vuotta. Miten aiotte juhlia kymmenvuotissyntymäpäivää?
- Ensi vuonna toivottavasti julkaistaan kymmenvuotisjuhla-dvd. Muuten mä luulen, että kunhan White of Hope Turning Black saadaan pihalle ja me lähdetään taas reissuun, siinä on ihan tarpeeksi juhlaa.

Miksi ette halua tehdä asiasta tuon suurempaa numeroa?
- Koska mulla tulee kymmenvuotisjuhlista mieleen, että parhaat päivät ovat takana. Se ei todellakaan pidä paikkaansa No Shamen kohdalla. Nykyään lehdissä näkyy sellaisiakin mainintoja, että No Shame on Suomessa oman alansa veteraani. Itsestä tuntuu, että älkää puhuko paskaa, vastahan tässä on päästy vauhtiin.

Miltä tuntuu ajatella viimeksi kulunutta kymmentä vuotta?
- Mulla on hieno fiilis siitä, että näin iso osa elämästä on touhuttu tässä bändissä, tehty asioita ja koettu paljon yhdessä. Bändi on mun toinen perhe. En voi kuvitella, mitä elämä olisi ollut ilman No Shamea.

Mitä kymmenessä vuodessa on saavutettu?
- Me ollaan tavoitettu jotakin, jota punkissa äärettömän harva saavuttaa: oma tyyli. Me lähdettiin liikenteeseen Rancid- ja Bombshell Rocks -pohjalta, mutta pikku hiljaa se Salo-soundi löytyi. Nykyään meillä on rohkeutta ja hyvää hällä väliä -asennetta. Ei tarvitse enää miettiä, että onko tämä nyt punkkia tai tarpeeksi rankkaa hc:tä. Seuraavasta levystä saattaa tulla vaikka akustinen kalastuslevy. Me tehdään ihan mitä meitä huvittaa.

Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Juha Myllymäki

Julkaistu Suessa 12/2006.