DocPoint-klubi: Risto, Manna

30.01. 2010 Kulttuuriareena Gloria, Helsinki

Dokkarifestivaali DocPointin toiseksi viimeinen ilta asetti allekirjoittaneen hankalaan valintatilanteeseen. Mannan keikan alkupuoli menisi mistiin, mikäli katsoisin lähtökohdiltaan todella kiinnostavan sveitsiläisleffan The Sound of Insects: Record of a Mummy. Valitsihan Euroopan elokuva-akatemia sen viime vuoden parhaaksi dokumenttielokuvaksi.

Kyseessä oli itse asiassa fiktiivinen dokkari, tositapahtumaan pohjaavaan novelliin perustuva elokuva, joka kertoo keskellä korpea paaston keinoin itsensä hengiltä näännyttäneen ihmisen tarinan. Kertojaääni lukee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka kirjailija Shimada Masahito on miehen mieleen maalaillut, ja valkokankaalle maalaillaan hienoja luontokuvia lomitettuna psykedeelisluontoisilla hourekuvilla. Dokkari alkoi puoli tuntia myöhässä, ja kun tämä vireissä merkeissä käynnistynyt taidepaukku alkoi jo puolessa välissä kieliä kiinnostavuutensa hiipumisesta, vei kilometrin päässä minua ihteä odottava Manna voiton.

Monien tuttujeni ylistyksestä huolimatta on Mannan musiikki omalta kohdaltani jäänyt aika lailla pimentoon ja paitsioon - turvanani oli vain satunnaisten radiossa kuultujen kappaleiden tukemana muodostunut epämääräinen mielikuva. Keikalla bändin tuhti ja värikylläinen rokkaus muodosti kerrassaan oivan vaihtoehdon muumioituvalle sekopäälle. Hallittua ja tervettä puolihulluutta. Mannan ja bändinsä rohea suoritustapa toimisi äärimmäisen hyvin cover-tarkoitukseen, sillä ryhmä pystyisi takuulla versioimaan Patti Smithin rokkaavimmat biisit lähelle originaalin kuosin tehoa - vaikka Mannan äänirekisteristä ei ehkä aivan sitä Smithin pohjimmaista eläimellisyyttä löydykään. Eikä tämä haavekuva toki tarkoita sitä, etteivätkö bändin omat biisit olisi pääosin erinomaisia.

Edestäpäin katsellen koko combo vaikutti vakuuttavalta ja näyttävältä keikkajyrältä, joka hoitaa hommansa terveessä henkisessä etukenossa. Toisaalta muutaman aivan lavan sivusta vilkaistun biisin aikana tuli mieleen mikä tahansa Ääni ja vimma -bändikatselmuksen finalisti, jonka itsevarmuuden taso on sympaattisen kohtuullisissa mitoissa. Ylimielinen rokkisankarimeininki oli näistä tekijöistä mahdollisimman kaukana, vaikka musiikillisessa mielessä siihen olisi jopa perusteita.

Suurin, ja täysin odottamaton kohokohta tarjottiin encorena: upea, kitaristi Mikko Joensuun kanssa kaksin heitetty versio Johnny Thundersin ensimmäisen soololevyn (So Alone, 1978) balladihelmestä You Can't Put Your Arms Around a Memory. Originaalin teho ei pohjaudu niinkään sävellykseen tai esityksen taidokkuuteen kuin siitä huokuvaan syvällä tavalla hauraaseen henkilökohtaisuuteen. Niinpä kyseisenlaista kappaletta laulaessaan ei niinkään kannata tähdätä musiikilliseen näköispainokseen, vaan omakohtaista fiilistä painottavaan suoritukseen. Ja siinä Manna onnistui hienosti.

Riston näkemisestä oli minulla ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin, mutta silti yllätyin, että bändi voisi muuttua näin radikaalisti. Osasyy oli kenties myös DocPoint-klubin luonteessa, sillä bändin fanit eivät olleet klubilla ainakaan määräenemmistönä, sillä paikalla oli todella lukuisia ulko- ja kotimaisia leffafestivaalivieraita ja -työntekijöitä. Ehkä juuri siksi bändin profiili oli hieman "normaalistunut" - vaikka toki Riston normaalius on keskimääräistä normaaliutta huomattavasti epänormaalimpaa. Setistä jäivät uupumaan esimerkiksi rokkikuvioihin nojaava Levy-yhtiön jätkät ja ikävä kyllä myös friikkailuosaston ykkösveto Pupu Tupuna.

Ja sitten toisaalta: kyllähän uusimmalla Sähköhäiriöön-albumilla on viittauksia yhtyeen kallistumisesta (mukavasti vääristyneen) bluesprogeilun suuntaan. Lähes kokonaan kakkosalbumin ohittanut reilun tunnin mittainen setti soitettiin pääosin kronologisesti, joten alkupuolen valtasivat hienon ensialbumin aikaiset tekeleet - mutta radikaalisti uusioituina versioina. Vaikka alkuperäisiä sovituksia niin kovasti rakastan, ja kaipasinkin, niin kyllä myös nämä musiikillisesti monialaistuneet suoritukset ilahduttivat suuresti - paria hassua keskinkertaistusta lukuun ottamatta. Urut ja syna saivat biisien käynnistysvaiheissa totuttua pitkällisempää kyytikäsittelyä.

Hurjimmassa moodissaan Risto Ylihärsilä on yksi raivokkaimmista rokkikukoista joita kuunaan olen nähnyt. Miehestä on miltei aina lavalla noussut esiin mielensä nyrjäyttänyt poppissaatana, josta arkisissa tapaamisissa näy pienintäkään vihjettä. Tällä kertaa Risto Jekyll päästi herra Hyden irti vain 75-prosenttisesti. Syy saattoi olla pyrkimys marginaalimusiikkia vain "sivutoimisesti" harrastavan yleisönosan miellyttämiseen, mutta silti todennäköisemmin se fakta, että Ylihärsilän persoonaa on muokannut oman lapsen ilmaantuminen arkielämään. Kyllähän se ihmistä muuttaa.

Kuvittelin kuulevani matkan varrella aivan uuden instrumentaalibiisin, joka silti vaikutti jollain hämärällä tavalla hyvin tutulta. Ja niin: kyseessähän taisi olla Viikkoja, mutta tällä kertaa ilman sitä arkiset numeromme yhdestä 152:een hokevaa lauluosuutta. Hämmentävän, mutta mainion keikan päätti festivaali-ihmisien huudattamiseksi improvisoitu(?) festaribiisi, joka aikana minulle tuli jo kiire bussiin.

Mutta onko Riston linja nyt kääntymässä huonompaan vai parempaan suuntaan? Sen suhteen en, ainakaan vielä, rupea tuomariksi ryhtymään. Olinhan iltapäivällä käynyt katsastamassa loistavan belgialais-sveitsiläisen futisdokkarin Kill the Referee (Les Arbitres), jossa tarkkailtiin vuoden 2008 EM-kisojen tuomaritoimintaa sisäpiirin näkökulmasta. Aina kaikki vain jupisevat huippupelaajien isoista paineista arvokisoissa, mutta tässä kerrottiin, mihin päähän kana ne paineet pissii.

Tässä yhteydessä en kerro siitä sen enempää, mutta juuri tähän kohtaan tätä sivua ilmaantuu viimeistään maanantaina 8.2. linkki arvosteluuni, jossa puin DocPoint-festivaalin parhaita dokkareita. Odottakaas vainen!

Markku Halme