Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin musiikkitarjonta

Markku Halme kertoo Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin musiikkielokuvatarjonnasta.

Helsingin valikoidut valkokankaat perjantaista 18.9 aina sunnuntaihin 27.9. asti täyttävä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoaa taas kerran paitsi täysin ainutlaatuisia kokemuksia, myös myöhemmin julkiseen levitykseen tulevia filmaattisia herkkupaloja. Osoite hiff.fi kertoo kaiken. Tässä käyn läpi vain musiikkiaiheisen tarjonnan.


Calamari Union (remake).

Tai no - musiikkiaiheisen ja musiikkiaiheisen... mutta olihan Aki Kaurismäen kahdenkymmenenneljän vuoden takainen katuojaklassikko Calamari Union täynnä suomalaisia rokkitähtiä. Siis se maineikas vaellustarina, jossa viisitoista Frankiä ja yksi amerikkaa puhuva Pekka yrittävät päästä Helsingin köyhästä ja syntisestä Kalliosta eteläisen Eiran ihmemaahan.

Elokuvasta kengännauhabudjetilla tehty jenkkiversio Calamari Union (remake) on festivaalin ylivoimaisesti kiinnostavin yksilö, syötävän herkullinen pakkopulla. Seattlelaisen Richard Lefebvren kotikaupungissaan ohjaaman version rooleissa nähdään paikallisia rokkisuuruuksia - muun muassa Mudhoneyn nokkajehu Mark Arm sekä Soundgardenin basisti Ben Shepherd.

Itse asiassa kyseessä ei niinkään ole uusi versio, vaan nimenomaan remake eli "uusiointi", jonka yhdennäköisyys alkuperäisen kanssa on kaikin puolin suorastaan erehdyttävä. Siihen on myös tähdätty, ja onnistumistaso on todella korkea. Kuvaustyyli ja puhetapa, jopa hahmojen ulkonäkö juoksee alkuperäisen perässä kuin kissa hiiren. Ja saa sen kiinni. Eikä pelkästään syö sitä, vaan ensin marinoi saaliin, ja sen jälkeen grillaa sen. Vaikka ympäristö on uusi, nousee teoksen ydin esiin niin aitona, ettei tuolla pikkuseikalla ole niin hirveästi väliä.

"Varsinaisten" musiikkielokuvien joukosta jäi yksi pois. Ennakkoon luvattu ja perin innokkaasti odotettu R.E.M.-dokkari This is Not a Show ei ehtinyt vielä edes valmistua, mikä on periaatteessa suhteellisen hyvä tekosyy. Kyseessä olisi ollut kooste viidestä kahden vuoden takaisesta Dublinin-keikasta, joilla yhtye soitti silloin vielä valmisteluvaiheessa olleen Accelerate-albuminsa kappaleiden raakaversioita sekä runsaasti harvemmin kuultua materiaalia. Kerrassaan harmillista!


Magneettimies. Kuva: Lasse Streng.

Musiikkipuolen kirkkain helmi on Pyhän kirjan varjo -dokkarillaan kansainvälistäkin mainetta saaneen Arto Halosen Magneettimies, jonka luokitustermi "dokumentti Pekka Strengin elämästä" on aika lailla vähättelevä. Kyseessä on pikemminkin dokumentti kenen tahansa elämästä ja sen mahdollisesta tarkoituksesta. Pekka "Sisältäni portin löysin" Strengin 26 vuotta kestänyt, leukemian katkaisema elämä toimii vain heijastuspintana. Pääosassa ei ole niinkään Strengin musiikki kuin hänen ajatuksensa, joita biisitekstien ohella valaisevat hänen läheistensä muistikuvat sekä miehen omat päiväkirjamerkinnät. Elinaikanaan Streng antoi vain yhden haastattelun, mistä johtuen miehen syvin olemus jättää hedelmällistä tilaa villeille arvailuille ja päätelmille.

Arto Halonen on fanittanut Strengiä jo neljätoistavuotiaasta saakka, mutta tämän seikan kaivaman sudenkuopan hän osaa väistää. Halonen itse on äänessä ainoastaan dokkarin alussa ja lopussa, välissä annetaan puhevalta perheenjäsenille sekä yhteistyökumppaneille Halosen innostus ja kunnioitus näkyy ennen kaikkea lopputuloksen rakastavassa syvällisyydessä.

Musiikkitarjonnan toinen henkilökuva on Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell, joka kertoo 70/80-luvulla New Yorkissa vaikuttaneen musiikintekijän tarinan. AIDSiin kuolleen sankarimme tyylillinen skaala kattoi kaikenlaista avantgardesta diskoon, ja tämän vuosituhannen puolella Russellin musiikkia on tullut tarjolle uusintajulkaisuina. Mutta miksi? Siihen ei dokkarissa kuultava musiikki anna vastausta. Kotikaupunkinsa pikkulegenda, mutta minun kirjoissani täysin turha jätkä.

Näytille tulee myös tänä vuonna 10-vuotisjuhliaan viettävän, brittiläislähtöisen mutta nykyisin myös rapakon toiselle rannalle seilanneen All Tomorrow's Parties -festivaalin menneitä kohokohtia puiva dokkari. Ennakko-dvd:tä ei soittimeni suostunut pyörittämään, mutta sellaiset nimet kuin Sonic Youth, Portishead, Grinderman, Belle And Sebastian, Iggy and the Stooges ja Patti Smith antavat syyn olettaa katsastamisen kannattavan.

Arto Tuohimaan ohjaama Sketches of North kuvaa sävelmaakari Kerkko Koskisen ja trumpetisti Verneri Pohjolan luomistyötä, jonka tuloksena syntyi UMO Jazz Orchestran ja Tuomo Prättälän keralla tehty Agatha-albumi. Treenikuvat ja sävellystyön periaatteita kuvailevat puheet lomittuvat helsinkiläisiin kaupunkikuviin, ja lopussa nähdään otteita Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa toteutetusta liveversiosta. Ja onpa mukana myös Suomen jalkapallomaajoukkuetta suojelleen Bubi-huuhkajan urheilullista lentelyä. Ei silti elämää suurempaa visualisointia. Suositan vain niille, jotka kyseisestä musiikista nauttivat.

Fermin Muguruzan ohjaama Checkpoint Rock, Songs of Palestine kertoo musiikista, jota palestiinalaisparat suoltavat Israelin miehitysvallan alla. Perustasokkaat, rockista etnon kautta rapiin ja hiphopiin vaihtelevat musiikkiesitykset edustavat vain pintatasoa, sillä ytimeltään dokkari on poliittinen - lyyristä vastarintaa isiensä maat menettäneiden ja jatkuvasti nöyryytettyjen palestiinalaisten suista. Haastatteluosuudet ovat suhteellisen surullista kuultavaa.

Poliittista (lähinnä rotupoliittista) sanomaa kantaa myös maanmainio Soul Power. Se kuvaa Zairen (nykyään Kongo) Kinshashassa vuonna 1974 (eli viisi vuotta Woodstockin jälkeen) järjestettyä kolmipäiväistä rytmimusiikkifestivaalia, joka oli jenkkiläisten mustan musiikin legendojen pyhiinvaellusmatka esi-isiensä maille. Esiintymässä on toki myös iso liuta afrikkalaisia esiintyjiä.

Festivaali toimi alustuksena nyrkkeilijälegendojen Muhammad Alin ja George Foremanin raskaan sarjan mestaruusottelulle, jota kuvasi vuonna 1995 Oscarin saanut dokumentti When We Were Kings. Siinähän tätä festivaalia sivuttiin vain ohimennen. Nyt nostetaan framille sellaiset musiikkimestarit kuin James Brown, B.B. King, Sister Sledge sekä etelä-afrikkalainen Miriam Makeba - koko nimeltään Zenzile Makeba Qgwashu Nguvama Yiketheli Nxgowa Bantana Balomzi Xa Ufun Ubajabulisa Ubaphekeli Mbiza Yotshwala Sithi Xa Saku Qgiba Ukutja Sithathe Izitsha Sizi Khabe Singama Lawu Singama Qgwashu Singama Nqamla Nqgithi, jonka tiedon hän myös lavalta käsin jakaa.

Festivaalia ei käsitellä vain musiikillisesti, vaan elokuva antaa kattavan kuva koko afrikkalaisesta perusmeiningistä - ja silloisesta amerikkalaisen mustan väen noususta ylös alistetusta asemastaan. Ja silti, live-esitykset ovat kerrassaan huimia, Varsinkin silmäähiveleviä spagaateja vetelevä James Brown nähdään todellisessa huippukunnossaan. Brownin pohjimmainen mustan miehen viesti on hyvin ytimekäs: "I'm Somebody!". Tapahtumaa seuraamassa olleen Muhammad Alin rennonterävät kommentit ovat myös todella herkullisia. Huippuhomma!

Markku Halme